Menetin isäni suhteellisen nuorena. Olin juuri täyttänyt 21 ja aloittamassa opintoja Helsingin Kauppakorkeakoulussa. Jätin isäni, hänen ongelmansa ja monta raskasta vuotta taakseni.

Ajattelin mielessäni, että isäni saavuttaa vihdoin haudan levon. Siksi ajattelin myös, ettei minun tarvitsisi ravata häntä siellä katsomassa. Kuolleet ovat kuolleita ja elämä jatkuu. Se mikä ei tapa vahvistaa. Taisin olla tässäkin asiassa väärässä.

Olen saavuttamassa iän, jossa isäni kuoli. Jollakin tavalla oma keski-ikän kriisi ja hänen vaikeutensa ovat nousseet mieleni pintaan. Tutkaillessani omaa elämääni, huomaan pohtivani hänen kohtaloaan ja elämäänsä. Ehkä minullakin on vielä jotain asioita asiasta itseni kanssa selvittämättä.

Vaikka kuolevat ihmiset poistuvat elämästämme, he eivät lakkaa olemasta osa meitä. Elämän matkan varrella haamut tulevat vastaavat ja muistuttavat meitä menneestä ajasta. Elämä heidänkin kanssa jatkuu, vaikka kommunikaatio ja kohtaamiset poistuvat.

Olisiko hyvä idea ottaa kuolleetkin mukaan matkalle huomiseen? Luopumisen sijaan hyväksyä, että he ovat osa meitä ja me muodostumme osana heidänkin aikaansa. Olisiko elämä eheämpi sekä kuolleita että eläviä muistamalla. Monelle asia on selvä, mutta itselleni tuore. Luovuin isästäni hänen kuolemansa hetkellä.  Ehkä siis osa asiastakin jäi käsittelemättä.

Miksi kirjoitan aiheesta päiväkirjaani verkossa? Koska ajattelen, etten ole asian kanssa yksin. Koska kirjoittaminen on terapeuttista ja koska asian jäsentely tunnemaailmastani verkkoon auttaa käymään tunteita läpi.

Sen minkä taakseen jättää löytää edestä. Vanha sanonta, joka keski-ikään saavuttaessa viimeistään näyttää olevan totta. Olemme mitä ajattelemme, teemme ja synnytämme. Siksi myös arjestamme kadonneet ovat aina osa tarinaamme.

44727